42 Traverse

Tongariron "42 Traverse" on raakattu Uuden Seelannin parhaimmaksi maastopyöräreitiksi. Koskapa siippani Tony on asiaa enemmänkin harrastanut, sinnehän sitä piti mennä. Ero edellispäivän vaellussäähän oli melkoinen: aurinko porotti täysillä eikä pilvenhattaroita juurikaan ollut luvassa. Suurin osa eilisen sään säikäyttämistä turisteista oli päättänyt lähteä Tongariron poikkikulkuun tänään, ja saimme olla maastopyöräreitillä ylhäisessä yksinäisyydessämme.

Tongariro "42 Traverse" is claimed to be the best mountain bike route in New Zealand. Because Tony has done some mountain biking before, he obviously wanted to give it go. The weather compared to the trekking day before, was quite different. The sun was full in the sky, and there were no clouds appearing anywhere. Most of the tourists scared by yesterdays weather, had decided to do the Tongariro Crossing today, so we had the Traverse all to ourselves.

42 Traverse topograph. It is 'mostly downhill'.

Nimen "42" tulee reitin pituudesta. Matkaa on 42 kilometriä vuorenrinnettä alas, enimmäkseen alamäkeä. Tämä ei ole ihan koko totuus. Molemmissä päissä on lisäksi 6km lähestymis- ja poistumisosuudet, jotka siis pistävät reittiin 12km lisää. Lisäksi se 'enimmäkseen alamäkeä' ei kerro sitä, että alamäet ovat turvallisia vain pienille nelivetomönkijöille, ja koostuvat joko märästä savesta, tai pään kokoisista lohkareista, tai märässä savessa uivista pään kokoisista lohkareista. Välillä on erittäin karkeaa soraa, jonka läpi polkeminen pienimmällä mahdollisella vaihteella ylämäkeen ei yksinkertaisesti onnistu.

The "42" in the name comes from the length of the trail. It is 42 kilometers down the mountain, mostly downhill. This, however, is not the entire truth. Both ends of the trail are at least 6km away from the nearest roads, which adds an extra 12km to the trip. In addition, the 'mostly downhill' does not tell anything about the fact that the route is only safe for small quad-bikes, consists mostly of boulders the size of ones head, or of wet mud, or of boulders swimming in the wet mud. Occasionally theres very rough and loose gravel, which makes it virtually impossible to cycle uphill on lowest possible gear, which you have to do alot.

Views from the route.

More views. At this point I still had energy to admire them.

Reitin varrella on muutamia jokia, joiden poikki pääsee joko kantamalla pyörää, tai ajamalla täysillä niiden poikki. Kaikenkaikkiaan reitti on kaunis, jos energiaa riittää sitä ihailemaan, huolimatta vaarallisuudestaan ja vaativista ylämäistään. Varsinkin alamäet olivat suorastaan pelottavia. Hartioitani särki vielä pari päivää reissun jälkeen, pelkästään jarrujen puristamisesta. Enimmäkseen valutin pyörää alaspäin melkein ryömintävauhtia. Sen voin ylpeänä todeta, että yhtään alamäkeä en taluttanut, tai kantanut pyörää, vaikka ajatus kyllä kävi mielessä.

The route, despite the danger and strenous uphills, is in itself very beautiful, provided you have energy to admire it. There are some river crossings, where you have to carry your bike, and smaller ones, which one may want to drive through with full speed. The down hills are outright terrifying, at least for me. My shoulders ached for days after the tour, as I was constantly squeezing the breaks in an effort of trying to keep the bike, if not quite stationary, than at least moving at crawling speed.

The photos don't really give away the steepness of the route.

Crossing a miniscule stream, no bike carrying required here.

42 Traverse on ehdottomasti fyysisesti rankin juttu, mitää täällä on tullut tehtyä. Viimeisellä 4km pituisella ylämäkiosuudella, ennen pientä kylää josta meidät tultiin noutamaan, sain kunnon tilaisuuden kirota ja meuhkata pyörää ja aurinkoa, varsinkin kun Tonya ei näkynyt missään lähistöllä kuuntelemassa. Kaikista aktiviteeteista, mitä Uudessa Seelannissa olemme läpikäyneet, maastopyöräily vuorenrinteillä on ehdottomasti viimeisenä suosikkilistallani. Epäilen kovasti, josko koskaan tulen sitä enää harrastamaan.

The Traverse was definitely the most strenous of all the things we've been doing here. In the last kilometers before arriving to our pick-up place in a small village, the 4 km long uphill gave me numerous opportunities to curse and swear outloud, especially when Tony was nowhere near to listen to it. I have to say, of all the activities that we got trough in New Zealand, mountain biking is probably my least favorite. I seriously doubt if I will be doing it again.

Sandy bits were ok. Except in uphill.