Pupu Springs

While the sun blazed down on Takaka and made climbing near impossible, we looked for new ways to cool down. Luckily Payne's Ford is blessed with several swimming holes with cold water. We explored these a little more. The pictures all come from Pupu springs which boasts to have the clearest water in the planet. Unfortunately, swimming was banned in order to protect the pure water quality, and we had to take more drastic measures to cool down.

The crystal clear waters of Pupu springs.

The clarity of the water made estimating the depth deceptive; this submerged tree was probably at a depth of about 8m.

The water came straight from underground and was extremely frigid.

Sweltering in the sun as temperatures were in the thirties and merely staring at cold water wasn't doing the trick of cooling us down. The only place we could think of that would cool us was our air conditioned hire car, solely with the aim of escaping the heat we decided to drive north to Wharaniki, the most northerly point on the South Island.

I should point out at this stage that Takaka and indeed Abel Tasman are sheltered in The Golden Bay under the protection of the most enormous spit I have ever seen. As we drove North the land to the West got steeper and steeper, finally as we approached the northerly tip we crossed the hills and were blasted by strong wind and drizzle, and moreover, it felt unbelievably quite cool. The weather was so bad, it not only felt like Scotland but the camera stayed safely in the car. I'm sure what we saw was North Cape on a fine day. The vegetation was dwarfed and all the trees bent dramatically towards the land. After a couple of hours the novelty of being blasted by wind and rain wore down and we drove back to Takaka, within a few tens of minutes we were back to a breezeless scorching day.

Arthur's Pass

On the way to Arthur's Pass

Ihan aluksi meidän oli tarkoitus patikoida Arthur's Passissa, mutta kuten aiemmista tarinoista käy ilmi, sää ei meitä suosinut. Tästä johtuen päätimme ajaa puiston läpi, ja pysähtyä lyhykäiselle kävelyretkelle, katsomaan puiston kuuluisimpia nähtävyyksiä: vesiputouksia. Matka Artur's Passiin oli (taas) pirun mutkainen, mutta maisemat sitäkin upeammat. Huono sää oli selkeästi siirtymässä jonnekin muualle.

Right at the beginning we were supposed to hike in the Arthur's Pass, but as you can read from the previous postings, the weather was very much against us. Instead, we decided to drive through the park on our way to West Coast, and go see the most famous features of the park: its water falls.

River Bealey just before the Arthur's Pass.

Matkan varrella saimme lisätuntumaa eteläsaaren tiestöön. Välillä omat perävalot näkyivät. Mutkat on merkitty hyvin ja niille on annettu valaiseva nopeusehdotus, hitaimmillaan ollaan ryömitty 25 km/h mutkasta noin kympin tuntivauhtia. Tämä on alkuun aika pelottavaa, varsinkin kun tieto ovat kapeita ja ajetaan väärällä puolella hämmennyksen lisäämiseksi. Toisaalta, vuoristotiet on varustettu aika sopivin väliajoin levennyksillä, joilla hitaammat kiltisti(!) väistävät nopeampia.

On our way we got to know better the windy mountain roads of the south island. The bends are clearly marked and equipped with spot-on suggestions for speed. In the beginning driving these bends is a little alarming, the wrong-sided traffic adding to the confusion. On the other hand, all roads are nicely supplied with broad shoulders for the slow to give way to the fast.

Devils Punchbowl falls. About at the distance from where it was possible to photograph it.

Vesiputousten valokuvaaminen ei osoittautunut ihan helpoksi. Kuten sanottu, Arthur's Pass on paikka jossa sataa usein ja paljon. Sikäläinen metsä voidaan kai luokitella sademetsäksi. Edellispäivän sateen jäljiltä vettä oli liikkeellä erittäin paljon, mikä teki putouksen lähestymisen usean sadan euron kameran kanssa vähintään jännittäväksi. Päätimme pitää arvokameramme piilossa. Yritin näpätä kuvan vedenpitävällä pikkudigillä, mutta tulos on heikko. Ainoa hyvä kuva tuli erittäin kaukaa polun varrelta. Polku vie aivan putouksen eteen, mutta yleisölle tarkoitettu lava on kuin vesisateessa, putouksesta sinkoaa vettä ja vesihöyryä usean sadan metrin päähän.

It turned out not to be trivial to photograph the big falls right after rain. There was so much of water in move that it made approaching the falls with an expensive camera just insane. I tried to snap a photo from the wet viewing platform with our water proof little digi, but the result is not too good. The best pictures were always taken from afar. The falls can sprinkle water on a day like this over a distance of hundreds of meters.

Bridal veil falls, smaller fall down stream the big one.

We ended up walking to two falls in the end, first the Devil's Punchbowl, and then the Bridal Veil. Bridal veil walk wnt through a thick Beech forest, which was a new experience to us.

Bridal veil from a distance.

A random stream we happened to come across with.

Foggy peak

Foggy Peak (1740 m) seen from the road-side.

Anni: Matkalla länsirannikolle, pysähdyimme Springfieldiin, jossa meillä oli varaus kahdeksi yöksi Smylies-hostelliin. Springfield on vain tunnin ajomatkan päässä upeasta Arthur's Pass kansallispuistosta. Alkuperäinen suunnitelmamme oli patikoida enemmänkin Arthur's Passissa, mutta sää teki mutkan matkaan. Arthur's Pass kansallispuistossa satoi vettä (ja ylempänä lunta) koko sen pari päivää, jotka meillä olisi ollut aikaa tehdä pidempi retki. Hostellin isäntä Colin sen sijaan suositteli paikallisten nyppylöiden kiertämistä, vaikka aiotuksi päiväksi olikin luvattu kamalaa tuulta. Kun Uudessa Seelannissa tuulee, niin täällä Tuulee isolla t:llä. Alavilla mailla vauhti on normaalistikin luokkaa 20-30km/h, ja ylempänä 50km/h (tyyntä). Patikkapäivänä aamu oli hyvä, ylhäällä vain 80km/h tuulta, mutta se koveni koko päivän ajan.

On our way to the west coast we stopped in a place called Springfield, a smallish town an hour's drive away from Arthur's Pass. We had a reservation for two nights in Smylies, the local hostel. The weather being quite awful in Arthur's Pass, our host Colin recommended exploring the local peaks. He suggested Foggy Peak, the weather being (mild) 80km/h wind at the top, in the morning. The town was expecting a proper gale for the afternoon, and Colin reckonned that it might be better to be off the peak by that time.

It was windy.

Nousimme aikaisin ylös, ja aamiaisen jälkeen kevyesti pakattuina lähdimme Foggy Peakille. Jo tien reunan parkkipaikalla tuntui, että takki lähtee päältä. Tämä oli paikallisten mielestä ihan normaali ja hino sää, airinkohan paistoi, eikö vaan? Mitä ylemmäs nousimme, sitä kovemmaksi tuuli kävi, ja kello ei ollut vielä edes kahdeksaa. Rämmin jyrkkiin nousuihin tottumattomilla pohkeilla vastatuuleen koko ajan heikkenevin odotuksin. Olennaista Tuulessa oli se, ettei se ollut puuskaista varsinaisesti, vaan yksi puuska saattoi puhaltaa hellittämättä parikin minuuttia.

We got up early, ate our breakfast, and got going. Already at the car park it felt like the wind would blow my jacket off me. With legs unused to steep uphills I struggled up with diminishing expectations. The impressive bit about the winds in the pass is that they are relentless. A gust can keep going for minutes without letting go.

This view is definitely worth some struggle. Pretty soon after this we had to turn back. Shame.

Loppujen lopuksi meidn täytyi tehdä jotain mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt: kääntynyt aiotulta reitiltä takaisin. Mitä lähemmäksi itse huippua pääsimme, sen kovemmaksi tuuli nousi, ja se oli selvästi voimistunut myös alhaalla. Odotettu myrsky oli lähestymässä. Pienellä olanteella juuri ennen huippua tuuli nakkasi minut jaloiltani kahdesti. Jouduin todellakin tasapainoilemaan soralla, ja odottamaan puuskan loppua, mitä ei sitten meinannut tullakaan. Tilanne alkoi olla pelottava. Nakkasimme pienessä kivisuojassa suuhumme voileivän, ja käännyimme takaisin.

In the end we had to do something that I have not ever done before: Turn back from an already decided track. The higher we go, the stronger the gale grew, and it was clear that it was not just due to elevation, but the wind was picking up also at the foot of the mountains. The expected strong gale was approaching from the pass. For me the situation was tiring and scary, couple of gusts had already forced me to stop and regain balance. We found a small rock shelter, sat down, had a sandwich, and turned back.

The gale: Loppujen lopuksi odotettu myrsky katkoi kuudessa paikassa sähköjohdot, aiheutti yhden tulipalon (jonka Colin juoksi sammuttamaan, ollen toiselta ammatiltaan paikallinen palopäällikkö). Myös hostellin sähköt hävisivät pariksi tunniksi ja tuuli tempoi kaiken irtonaisen mukaansa. Paikalliset olivat kuitenkin hyvin varautuneita, eikä onnettomuuksia sattunut. Olen melkoisen helpottunut, että emme olleet missään lähelläkään vuorenrinteitä tässä säässä.

Finally the story ends with the gale cutiing electricity in six different locations, causing one fire (which Colin ran to put out, him being the local fire officer as well), and letting the hostel without power for a couple of hours, too. The locals are quite well prepared for these events, and no major accidents happened. I'm mighty glad we were nowhere near the slopes by the time the weather hit.

Lähdön hetki lähestyy - Anticipation

Sää Jyväskylässä, varsin jouluista. Christmas day in Jyväskylä

Nyt kun matkakume alkaa todella poltella, ja lähtöön on enää hiukan päälle vuorokausi, päätimme ottaa hiukan perspektiiviä vallitseviin olosuhteisiin. Joulu Suomessa: Lunta (paitsi helsingissä) ja pikkuisen pakkasta (paitsi, jälleen kerran, Helsingissä). Sydney, Australia: puolipilvistä, +28 astetta vanhalla Celsiuksella mitattuna. Juu.

Reiluuden vuoksi mainittakoon, että Joulumme on tänä vuonna vietetty Jyväskylässä, jossa sää todellakin on huomattavan jouluinen.

Now that we're very close to starting our journey, and the travel fever is rising, we decided to reflect upon the Christmasy weather conditions in both Finland and Australia. Helsinki: bleak. Sydney: hot. Oh, well.

Sääolot Helsingissä (urgh) ja Sydneyssä (tappavaa).